Kirjallisuuspohdintaa

Omaksi tutkimukselliseksi näkökulmaksi/kysymykseksi ajattelen tässä vaiheessa: Miten huomioidaan työelämän pidentäminen ja ikääntyvien opettajien motivointi?

 

Kotila, H. (toim.) 2006. Opettajana ammattikorkeakoulussa. Helsinki: Edita.

1. artikkeli: Kotila, H. & Mäki, K. Kontekstinsa vanki vai vaikuttaja – opettajana ammattikorkeakoulun työkulttuurissa

Todella hankalasti avautuvaa pohdintaa ja asioiden pyörittelyä. Tätä lukiessa ja tankatessa tuli vääjäämättä mieleen kysymys: kenelle tämä on oikein kirjoitettu? Ei ainakaan ammattikorkeakoulujen opettajille. Lähestymistapa on siinä määrin teoreettinen, että on esim. todella vaikea tunnistaa kuvauksia eri organisaatiokulttuurien näkökulmista.Minusta sekä differentaatio- että integraationäkökulmien pyörittely on vahvasti iri todellisuudesta tai ainakin siitä todellisuudesta , jossa itse koen amk:ssä eläväni.

Joitain artikkelin esiin nostamia asioita onneksi pystyn tunnistamaan myös omassa työssäni, kuten esim. sen että ammattikorkeakoulujen kulttuuri on sen verran nuorta, että se on vasta muotoutumassa ja että erilaisten yhdistelyiden seurauksena syntyneet suuremmat yksiköt ovat osittain murtaaneet vanhat työyhteisöt aja niiden toimintatavat. Tätä hajaantuminen on kaiketi jo tapahtunut ja ollaan tavallaan siirtymässä uuteen vaiheeseen, jota artikkelissa kutsutaan liikkuvan mosaiikin kulttuuriksi (moving mosaic), jossa työyhteisöön voisi alkaa olla muodostumassa siäkkäisiä ja päällekkäisiä ryhmiä. Nämä kulttuurit eivät ole itsenäisiä, vaan liittyvät osasina (mosaic) koko organisaation toimintaan.

Sisäisinä mosaiikin palasina voidaan pitää esim. koulutusalakohtaisia jakoa tai erilaisia ammatillisia- ja tietotaitokulttuureita. Ulkoisina mosaikin palasiet muodostuvat vastaavasti alueiden elinkeinoelämän, julkisen sektorin ja kolmannen sektorin välisestä yhteistyöstä.

Artikkelissa pohditaan myös yksilön erilaisia tapoja sitoutua työkulttuurissa. Myös tämä osuus oli minulle hankalasti avautuvaa ja vaikeasti tunnistettavaa ja on helppo olla tutkijoiden kanssa samaa mieltä ajatuksesta, että on epätietoisuutta siitä, mistä sitoutuminen tulee ja miten se näkyy tunnepohjaisessa käyttäytymisessä. Jatkossa sitten esitellään erilaisia näkökulmia sitoutumiseen. Ne vaikuttavat kovin teoreettisilta ja yksinkertaistavilta ja pitäisinkin enemmän kiinni tämän osuuden aloituksessa mainitusta ajatuksesta.

Tämä oli kuitenkin ainoa kohta, josta sain edes jollain tasolla kiinni tuohon omaan näkökulmaani eli työurien pidentämiseen. Artikkelissa mainitaan, että työhön sitoutuminen saa toisenlaisen painotuksen jos siinä otetaan huomioon työsuhteen kesto. On havaittu, että mitä kiinteämpi ja turvallisempi työsuhde on, niin sitä sitoutuneempi työntekijä on sekä organisaation tavoitteiden että työtehtäviensä kautta. Toisaalta tämä tuntuu myös tavallaan itsestäänselvyydeltä. Tästä voisi kuitenkin vetää myös johtopäätöksen, että pitkän työuransa loppupäässä olevat opettajien sitoutuminen voisi olla korkealla tasolla ja se pitäisi osata myös hyödyntää. Se vaatisi hyvää molemminpuolista vuorovaikutusta, jolla ammatillinen ja pedagoginen osaaminen osattaisiin ottaa koko työyhteisön käyttöön.

Artikkelissa kerrotaan lisäksi, että henkilökunnan pysyvyys on ensiarvoisen tärkeää asiantuntiorganisaatiossa, jona amk opettajakuntaakin voidaan hyvällä syyllä pitää. Myös tämä olisi hyvä peruste luoda selkeä toimintasuunnitelma sille, millä keinovalikoimalla ja motivaattoreilla työuria voitaisiin pidentää. Artikkelissa mainittiin myös, että sitoutuminen liittyy siihen, miten tavoittelemisen arvoiseksi ja tärkeiksi henkilö näkee työtehtävänsä.  Tämä näkökantaa mielestäni vielä korostuu ikääntymässä olevien keskuudessa, kun puntarissa on eläköityminen tai työssä jatkaminen.

Lopuksi artikkelissa kootaan yhteen ajatuksia yhteisöllisyyden lisäämisestä elementtinä, joka kokoaa yhteen lisääntymässä olevan hajanaisuuden ja monikerroksisuuden. Vaikka artikkeli ei sitä mitenkään nosta esiin, kannattaisi ehkä kaavailtuihin osaamisen keskittymiin ottaa mukaan myös ikääntyvien henkilöiden elämänkokemus ja perspektiivi. Tämä vaatii keskustelua., sillä ja kuten artikkelissakin todetaan: ilman sitä on asiantuntijatyöyhteisön mahdotonta kokea mitään muutosta omakseen.

2. artikkeli: Auvinen, P. Yhteistyö saa ihmeitä aikaan

Artikkeli käsittetelee ammattikorkeakouluopettajien työn ja osaamisvaatimusten muutosta ammattikorkeakoulujen alkuajoista 1990- luvulta tähän päivään. Suurin osa omaa perspektiiviäni liittyy menneeseen vuoteen, joka oli minulle 1. uudessa lehtorin työssäni. Tosin minulla on ollut matkan varrella satunnaisia tuntiopettajuuksia ja yksi koko lukuvuoden kestänyt sivutoimisuus 90- luvulla. Tuntiopettajana toimiminen ylipäätänsä on vaan muusta työyhteisöstä melkoisen irrallista toimintaa ja kontaktit työyhteisöön jäivätkin ohuiksi.

Ammattikorkeakoulujen tehtäväkenttää ollaan jatkuvasti laajentamassa ja siihen ollaan enenemässä määrin sisällyttämässä alueellista yhteistyötä ja tutkimus- ja kehitystoimintaa. Kaikenlaiset klusterirajatkin ylittävät kehittämisprojektit alkavat olla arkipäivää. Samalla myös keskushallinnon suora toiminnan ohjaaminen on muuttunut ja vastuu koulutuksen suunnittelusta ja kehittämisestä on siirtynyt opettajille, joka taas on sekä muuttanut toimenkuvaa ja lisännyt vastuuta ja työtaakkaa. Samanaikaisesti myös kansainvälinen yhteistoiminta on laajentunut.

Oppilaiden ammatillisen suuntautumisen on myös  heikentynyt samoin kuin sitoutuminen omiin opintoihin.Opiskelijan rooli suhteessa opettajiin on muuttunut myös entistä tasavertaisemmeksi. Kaikki edellä mainittu on kasvattanut vaatimuksia ja siten lisännyt opettajien työmäärää. Kun vielä 90- luvulla opettajat olivat ennen kaikkea oman oppiaineensa itsenäisiä asiantuntijoita, kuuluu nyt työnkuvaan tyypillisesti paljon muutakin kuin opettamista. Artikkelissa kuvataan opettajien nykyistä työnkuvaa rikkonaiseksi, josta olen hyvin pitkälle samaa mieltä. Perusopetuksen hoitamisen lisäksi pitää osallistua aktiivisesti esim. kehittämiseen ja työelämäyhteistyöhön. Ei muuat kuin toivoa kirjoittajan tavoin, että meneillään oleva ammattikorkeakoulujen toiminnan profiilien tarkentumisesta seuraa myös opettajien työkuvien tarkentuminen.

Ammattikorkeakoulun opettajan tulisi pystyä toimimaan tulkkina tieteellisen ja käytännön työelämän välillä. Tämä tarkoittaa myös, ettei opettajien pätevyyksissä pidä korostaa liikaa akateemisuutta. Vahva kokemus käytännön työelämästä onkin mielestäni ehdoton vaatimus.

Oma kokemukseni on myös, että kyllä oma koulu kannustaa jatkuvaan ammatilliseen kouluttautumiseen ja kehittymiseen, mutta toiminta ei ole vaikuttanut kovin systemaattiselta. Käytännön hankaluutena on myös käytettävissä oleva aika, jota useinkaan ei ole kohdennettu henkilökohtaiseen kehittymiseen riittävästi työsuunnitelmissa, jolloin kokonais vastuu jää opettajan oman aktiivisuuden varaan.

Loppu artikkelia käsittelee hekilöstön osaamisen ja yhteisöllisyyden vahvistamista. Tämä  tarkoitta todennäköisimmin myös muutoksia esimiestyössä sekä sisäisessä organisaatiorakenteessa. Jos tavoitteena on ns. oppiva organisaatio, jossa henkilöstö olisi sitoutunut yhteiseen toimintaan ja tavoitteisiin, tulisi vuoropuhelua johdon toimintojen kanssa parantaa huomattavasti ja ottaa huomioon opettajien mielipide ja osaaminen toiminnan kehittämisessä.

Työssä oppimista korostetaan yhtenä tärkeänä ammatillisen uudistumisen välineenä. Mielestäni se vaatii uudenlaisen yhteisöllisyyden kehittymisen ammattikorkeakoulujen sisällä. Vaikka taustalla on reflektiivinen toimintavan oman ajattelun ja toimintatapojen pohdinta, pitää "löydöksistään" päästä myös keskustelemaan vertaistensa kanssa. Vaikka tämän tyyppinen toiminta vaatii opettajilta aiempia vuosikymmeniä enemmän yhteistyökykyä ja -taitoja, se varmaan tukisi parhaiten ammatillista uudistumista.

Aivan lopuksi artikkelissa todetaan ammattikorkeakoulutyön olevan mielenkiintoinen näköalapaikka suomalaiseen yhteiskuntaan, josta näkemyksestä olen lyhyen kokemukseni perusteella hyvin pitkälle samaa mieltä. Opettajan roolin muuttumista tiedonjakajasta oppimisen ohjaajaksi on käynnissä, mutta toivottavasti opettajien työkuvaa voidaan selkiyttää ja yhteistoiminnan edellytyksiä parantaa.

Opettajan työn keskiössä on mielestäni ihmisten aito, rehellinen ja vuorovaikutuksellinen kohtaaminen, eikä se ole mihinkään muuttumassa. Kollegoiden ja opiskelijoiden lisäksi osapuolia on nyt vaan enemmän.

Artikkelissa ei käsitelty oikeastaan laisinkaan tutkimuskysymykseeni liittyviä asioita. Vain välillisesti voisi olla pääteltävissä, että opettajakuntaan kohdistuvat muutoshaasteet saattaisivat olla haasteellisimpia juuri pitkän uran jo ammattkorkeakouluissa työkennelleille opettajille. He ovat nähneet  ja eläneet koko ammattikorkeakoulun ja niiden edeltäjien historian ja joutuvat nyt sopeutumaan varsin toisenlaiseen toimintakulttuuriin kuin uransa alkuaikoina.

Halava, I. & Panzar, M. 2010. Kuluttajakansalaiset tulevat? Miksi työn johtaminen muuttuu?

Eittäin mielenkiintoinen EVA:n raportti käsittelee ihmisten suhteen muuttumista työhön. "Työ ei ole kuin ennen" todetaan heti aluksi. Varsin moni asia on toisin ja muuttumassa toiseksi ihmisten ajattelutavassa suhtautua työhön ja sen asemaan elämässään. Kaikkein olennaisinta tuntuu olevan erilaisten valintojen ja vaihtoehtojen moninaisuus.

Vaikka toisaalta työn ja vapaa-ajan selkeärajaisuus tuntuu olevan menetettyä, on myös yksilöllisiä ja omaehtoisia ratkaisuja tekevien määrä lisääntymässä. Ihmiset tuntuvat enenemässä määrin ratkaisevan työn ja arjen ristiriitoja mielummin oman arkensa ehdoin silloin kun se on suinkin mahdollista. Tämän ilmiön lisääntyminen on havaittavissa myös omassa ystävä- ja tuttavapiirissä. Useille ei esim. ole enää samassa määrin tärkeää edteä urallaan, jos se samalla merkitsee suurempaa ja tiiviimpää sitoutumista työhön ja vähäisempää vapaa-aikaa. Ilmiö on tunnistettavissa jo oman ikästeni 50+ vuotiaiden joukossa, mutta erityisen selvästi se on todettavissa 30+ vuotiaissa.

Historiallisen katsauksen myötä käy selville kehityskulku, jonka nykyista vaihetta kirjoittajat kutsuvat juuri kuluttajakansalaisuudeksi. Harvojen etuoiketetuiden ns. kauppahuonekapitalismista (1700-1800) siirryttiin teolliseen kapitalismiin (1800-1900) , jossa keskiluokka alkoi vaurastua, mutta kuluttajilla ei vielä tulloin nähty erityistä roolia talouden dynamiikassa. Sodan jälkeen asetelma on kuitenkin muuttunut ja uusinta talouden jaksoa voidaan kutsua "kuluttajavetoiseksi finassi- ja elämystaloudeksi" eli lyhyesti kuluttajakansalaisuudenajaksi. Yhteiskuntaa ei enää ole yhtä selkeästi mahdollista jakaa omistavaan luokkaan ja työtätekevään luokkaan. Tämä kehitys on tietenkin nähtävissä selkeästi vain ns. teollistuneissa maissa.

Kuluttajakansalaisesta on tullut massiivinen ja tärkein markkinavoima ja häneen voidaan liittää kolme piirrettä, jotka ovat tulleet todeksi vasta viime vuosikymmenten vaurastumisen, valistuksen ja taloudellisen ajattelun kehittymisen myötä:

1.  valinnat perustuvat ensisijaisesti yksilöiden omiin intresseihin
2. valinnat perustuvat tiedon johdonmukaiseen käyttöön
3. valinnoilta ei voi välttyä

On tapahtunut siirtymä traditionaalisesta moderniin ja modernista jälkimoderniin arvomaailmaan, jossa vapaa-aikaa pidetään tärkeäpänä kuin työtä ja ystävät voittavat arvostuksessa sukulaiset. Samalla kuitenkin kiireestä ja yksinäisyydestä on tullut monille suurempia ongelmia kuin ruuan ja lämmön riittävyydestä.



Raportissa käsitellään seuraavaksi millaisia muutospaineita johtajuudella tämä aiheuttaa. Myös tässä yhdeksi ratkaisun avaimeksi nähdään inhimillinen ja toimiva vuorovaikutus, joiden lisäksi huippusuorituksiin tarvitaan suurta autonomiaa ja systemaattista osaamisen kehittämistä. Kun aiemmin korostettiin ulkoapäin ohjautuvaa motivaatointia, jossa mitattiin panoksia ja tuotoksia, niin tällä vuosituhannella se on alkanut korvautua yhä enemmän sisäisellä motivaatiolla. Raportin mukaan on olemassa lukuisia tutkimuksia, joiden mukaan suorituskyky saattaa kärsiä vääränlaisista ulkoisista mittareista ja kannustimista.

Kuluttajakansalaisuus varmaan näyttäytyykin varmaan useimmille yrityksille uhkana. Työpaikan saaminen synnyttää toki edelleenkin kiitollisuutta, mutta se ei enää auttomaattisesti johda pitäkäkestoiseen lojaliteettiin.
Tuntuukin oudolta, että vaikka samanaikaisesti tiedetään toimivien tiimien koostuvan nimenomaan erilaisista tai erilailla toimivista ihmisista, ne pyritään silti perinteisesti rakentamaan samanhenkisyyden pohjalta, jossa johtoajatuksena tuntuu olevan, ettei kukaan kaipaa konflikteja tai "veneen kaikuttajia".

Näköalattomuus kuluttajakansalaisuuden suhteen on näkynyt myös suomalaisten konsulttiyritysten yhdenmukaistamisohjauksessa. Työyhteisöjä on yhdenmukaistettu vertailemalla toimintaa muiden vastaavien yritysten toimintaan, kun samaan aikaan yksilölliset hyvän elämän toiveet ovat vahvistuneet. Kirjoittajat näkevät tässä yhden keskeisen syyn sille, ettei Suomesta ole syntynyt radikaaleja, globaalin markkinan pelisääntöjä muuttavia innovaatioita.

Työtä valitessaan kuluttajakansalainen välttelee erityisesti kolmea D:tä: Dull, Dirty ja Dangerous. Työntekijöiden suhtautuminen tietoon on muuttunut. Kun aiemmin työntekijä halusi osata vähästä kaiken, on tämä kääntynyt nyt päälaelleen ja yleistiedon merkitys kasvaa. Koulutukselle tämä aiheuttaa omia haasteitaan, kun pitäisi pystyä kouluttamaan työn mukaiseen tarpeeseen mikä korostaa erityisen paljon ennakoinnin merkitystä koulutusjärjestelmässä.

Vaikka ns. downsifting onkin vielä marginaalinen ilmiö arvelevat kirjoittajat tulevaisuuden kuluttajakansalaisten säätelevän kulutusresurssejaan tietoisesti ylös- ja alaspäin elämäntilanteiden mukaisesti.

Työn ja vapaa-ajan suhdetta tärkeämmäksi määrittäjäksi kuvataan Minäaikaa (MeTime), joka on aikaa jolloin tehtävät ovat työntekijän hallinnassa ja ym,märryksessä eivätkä resurssivajaukset ole haittaamassa. Jos työssä on paljon Minäaikaa, niin vapaa-ajalle ei jää samalla tavalla täyttymyspaineita.

Raportti ottaa ilahduttavasti kantaa myös tutkimuskysymykseni aihepiiriin. Siinä kritisoidaan aiheellisesti seniorikansalaisten käsittelyä mediassa, jossa heidät nähdään pääsääntöisesti ongelmana, vaikka primäärinen ongelma on yhteiskunnan rakenteiden soputumattomuudessa. Seniorien potentiaalia työpanosta ei ole nostettu eläkeiän nostoa koskevassa keskustelussa esiin. Eläkeiän noston sijaan valtiovallan pitäisikin miettiä, miten työnantajia kannustettaisiin pitämään yli viisikymppisiä työelämässä ja erityisesti pohtia kannustejärjestelmiä sille osalle senioreista, joka voisi pidentää työuraansa vapaaehtoisesti. Lopuksi todetaan aivan oikein, että yritysten, valtiovallan ja senioreiden toiveet kohtaavat kyllä, kunhan työehdot saadaan kohdalleen. Julkinen keskustelu tästä ei ole vielä edes alkanut.

Aiavn lopuksi käsitellään työelämälle aiheutuvia muutoksia, joiden moottorina tuntuu olevan jakkuvasti lisääntyvä valintojen määrä. Yhdeksi tärkeimmistä uusista johtamisen alueista on muodostumassa työkulttuurin tietoinen johtaminen. Työkulttuurilla tarkoitetaan työyhteisön kokonaisuutta, joka koostuu "kollektiivisista ja kirjoittamattomista oiekean ja väärän, sankaruuden ja antisankaruuden, rakenteiden ja symboleiden sekä arvotulkintojen kokemuksista, jotka siirtyvät uusille työtekijöille ilman erityisiä toimnepiteitä". Jos strategia ja työkulttuuri ovat ristiriidassa keskenään strategia jää yksinkertaisesti toteutumatta, josta minulla on kokemusta myös aikaisemmalta ammattiuraltani.

Työntekemisen muuttuminen projektimuotoisuuteen näkyy myös ammattikorkeakouluissa meneillään olevassa muutoksessa, joka samalla merkitsee linjaorganisaatiopohjaisen työn vähenemistä. Esimiestyön vaatimuksen kasvavat erityisesti, kun kasvokkain kohtaamisen tarve kasvaa. Toivottavsti tulevaisuudessa esimiehiksi valokoituvat nykyistä useammin henkilöt, joita seurattaisiin silloinkin kun ei ole pakko seurata.

Yhteenvedossa nähdään Suomi yhtenä mahdollisena suunnannäyttäjänä. Itse en ehkä olisi samassa määrin optimistinen tämän suhteen. Suomessa, kun tuntuu olevan edelleen vahvasti vallalla ns. hyvä veli järjestelmä, jossa keskitytään pienen piirin etuisuuksien edistämiseen.